Luovia tekstejä menneestä Turusta

UUTINEN | julkaistu: 10.9.2019

Elokuussa 2019 Turun Suomalaisen Yhteiskoulun lukion luovan kirjoittamisen opiskelijat viettivät kaksi iltapäivää museossa kirjoitusharjoituksia tehden. Noiden tuntien aikana syntyi joukko historiallisesta ympäristöstä inspiroituneita luovia tekstejä, tarinoita ja runoja. Nuorten tekstit osoittavat, miten museossa mennyt on hetken aikaa lähellä. Jokainen ihminen on osa historiaa ja menneisyys on osa meitä. Museo antaa mahdollisuuksia löytää, oppia ja ymmärtää.

Nuorten luovia tekstejä

Laattalattia narisee jalkojeni alla. Pölyä rapisee katon halkeamista tukkaani. Askelteni narina kaikuu tiiliseinistä. Jossakin nurkassa rotta naksuttelee itsekseen. Hämähäkit pitkine jalkoineen hiipivät seiniä pitkin, soihtuni valoa pakoon. Kuoriaisten- ja perhostentoukkien tyhjät, hennot ja aavemaiset kotelot roikkuvat oviaukkojen pielistä. Rikkinäiset viinapullot ja särkyneet unelmat heijastavat takaisin soihtuni valoa.

Pimeää. Soihdun liekki valaisee tietäni, mutta pimeys on paksu kuin syvin aamusumu. Se valuu kuin öljy kasvojeni päälle, korostaen vahvoja poskipäitäni ja kuin esitellen itselleen kulmikasta leukaluutani, samalla sokaisten kulkijan näön. Vaeltaessa syvemmälle raunioihin se kietoo sormensa kiharaisten hiuksieni ympäri ja sivelee punaisia poskiani. Se syleilee minua, kuin syleili hän, jota kaipaan syvästi. Rakas ystävä, perheenjäsen, sydäntä lähellä oleva henkilö, lemmikki vaiko laho pihapuu? Muista en, onko tuolla väliä. Se kietoo kyynärpäänsä käsivarteni ympäri ja korjaa askeltensa tahdin vastaamaan omaani. Se kuulee kaiken, se kertoo tarinaansa, mutta ei sano mitään. Se on vaiti.

Laattalattia vaihtuu mukulakiveksi. Kompuroin puisen lattialistan yli kapealle kadulle. Tähtitaivas. Pimeys on päästänyt irti kädestäni. Se vapisee oven raossa, piilossa tähtitaivaan katseelta. Heilautan sille hyvästit. Se hymyilee ja pakenee takaisin huoneen nurkkaan. Aution talon kuistilta nappaan itselleni myrskylyhdyn, sillä soihtuni liekki melkein hapuilee sormenpäitäni. Avaan kaasuhanan ja siirrän liekin uuteen kotiinsa. Vähän aikaa kiukuteltuaan se leimahtaa tyytyväisyyden merkiksi.

nimetön

KENKIEN ALLA

Lattia kopisi kenkien alla. Rintaan painettu tarra rullautui reunoista. Elämän äänet vaimenivat kahvilan jäädessä kulman taakse. Portaat ylös, portaat alas. Täysi hiljaisuus.

Sitten vedin henkeä kerran, kaksi, ja maistoin vuosisatoja vanhan Turun kielelläni. Silmät menivät kiinni vain hetkeksi ja edessäni oli kaupunki. Hajonnut, kuollut, kylmä ja palanut, mutta siellä asuneen elämän tunsi sormien päissä ja sydämen pohjalla.

Rakennuksien seinät olivat ainoastaan puoliksi pystyssä. Minun tarvitsi vain siristää silmiäni, jotta näin, että edessäni seisovat tiiliskivet eivät olleet enää matkalla alas, vaan kohoamassa ylös. Aivan kuin ne kerran luomisvaiheessaan kohosivat.

Kenkieni alla rahisee sama sora, keuhkoni täyttää sama ilma ja sydämeni pauhaa samaa tahtia, kuin edesmenneiden esi-isiemme. Lattiaan pinttynyt tuhka tuo korviini sataman kellon ja merimiesten kutsut. Tunnen kärryjen pyörien töminän kadulla ja pohjettani vasten pyyhkäisevän kulkukissan, joka juoksee kiireellä kohti Luutarhaa. Kauppiaat huutavat elantonsa edestä, lapsi itkee, kengän alle jääneen hameen helma repeää ja kultasormus putoaa.

Kuuluu nauru, kuuluu laulu ja hetken luulen kuulevani korkeiden kivitalojen yllä puhaltavan tuulen.

On hiljaista.

Pysähdyn leveän kaivon eteen ja nojaan eteenpäin. Pelkään pudottavani jotain sen syövereihin, vaikka käteni ovat tyhjät. Metallinen ristikko estää pääsyn pohjalle. Tunnen taas museon viileän ilman kasvoillani ja muistoretkeni päättyy. Kenkien kopina kaikuu taas. Portaat ylös, portaat alas. Ilma lämpenee ja transsi katoaa, kun ikkunasta sisään paistava valo osuu silmään. Selaan hetken muumikortteja, väistän kahvilan asiakkaita ja, suoden viimeisen vilkaisun kohti museon kylttiä, lähden.

Matilda Alenius

YKSINÄINEN KAIVO

Kaivo seisoo paikallaan

odottaa vedenhakijaa

Kukaan ei tule

Ketään ei näy

miten kaivolle nyt käy?

Vierii vuodet, kaivo ränsistyy

”Missä on kaikki?” hän kysyy

Alkaa syksy, lehdet tippuilee

kaivo yksin laulelee

”Jos löydät minut

tule moikkaamaan,

seuraa totisesti täällä kaipaan”

Niin kaivo seisoo paikallaan

Odottaa vieläkin hakijaa

Helene Honkala

TUNTEIDEN SYKLI

Neljä kiviseinää ja yö,

eloon jäävät minä ja ikuisuudelta tuntuva pimeys.

Kuka sammutti valoa tuovan liekin sydämeeni?

Voisin vain nopeasti vilkaista

vellovaa tunteiden nuorittamaa köynnöstä,

sitä itse koskettamatta – minkä takia?

Pelkään maailmaa ja maailma pelkää minua,

etkö näe sen kuristavaa otetta ja pahuuden täyttämää mieltä?

Kylmät seinät ja kylmä mieli,

luulen rakkauden olevan vain ikuinen tarina,

jota kaikki kertovat, mutta kukaan ei ikinä koe.

Tarinoita tarinoiden perään niin kuin tämä,

mistä löytää totuuden ja valheen rajapinnan?

Pelon takana toiveiden kietoma nuppu, joka avautui sinulle -

nyt huomaan sen aukeavan uudestaan.

Anni Tallgren

MENNEISYYDEN SIELUT

Ihmisten kasvot menneisyydestä. Ei ehkä kovin kaukaa, mutta silti niin kaukaa että heidän elämänsä on meille outoa ja vierasta. Heidän ajatusmaailmansa on erilainen kuin meidän. Ja ehkä kuitenkin samanlainen. Ovat kai hekin ajatelleet läheisiään rakkaudella, vihamiehiään vihalla, painajaisiaan pelolla, vainajiaan surulla.

nimetön

Kuvat: Salla Pulkkinen/TSYK

RSS syöte