Top 10 - Levynkansien taidetta

Ars Nova
19.1.−26.3.2006

Top 10 – levynkansien taidetta -näyttelyssä esiintyvät mm. Måns Hedström, Jorma Auersalo, Mika Leikos, Tommi Liimatta, Ville Pirinen, Asko Keränen, Jenni Rope, Kati Rapia, Jarkko Martikainen, Tommi Grönlund, Mikko Kurenniemi, Risto Vuorimies, Matti Syrjä, Mauri Kunnas, J. Karjalainen, Kai Kujasalo, Kari Lahtinen, Juho Juntunen, Lauri Posti, Jyrki 69, Tommi Hänninen, Pekka Turunen, Stefan Bremer ja Markus Heikkerö.

Levynkannet ovat syntyneet käytännön tarpeesta. Analogisena tallenteena äänilevy on erityisen herkkä naarmujen ja lian vaikutukselle. Tavallaan levynkansi on pakkauksen pakkaus; äänite itsessään on musiikin pakkaus, kansi puolestaan äänitteen pakkaus. Vanhimmat suomalaiset levynkannet olivat pelkkiä suojia, levy-yhtiön tunnuksella varustettuja ruskeita voimapapereita, joihin savikiekot käärittiin. Suuri muutos tapahtui 1950-luvun alussa, jolloin lp-levyt korvasivat savikiekot ja kansia alettiin kuvittaa. Kuvitus oli vielä yksinkertaista grafiikkaa ja lähinnä täydensi levy-yhtiön nimeä.

1960-luvulla rock-musiikki tuli Suomeen. Omaehtoinen ja kapinoiva rock pakotti kuvittajat luomaan kansitaidetta, joka korreloisi musiikin kanssa ja kestäisi vuosikymmeniä. Äänilevy kansineen ja lyriikoineen muodosti kokonaistaideteoksen, ja kansitaiteesta tuli pysyvää ja arvostettua, toisin kuin useimmista muista pakkauskuvituksista. Top 10 -näyttelyn vanhimmat teokset ovat 70-luvun alkupuolelta. Tältä ajalta kuvituksia on paljon kadonnut, jopa heitetty pois, mikä kertonee tämän taiteenlajin vielä vähäisestä arvostuksesta. Kuitenkin 70-luvulla panostus levynkansiin pääsi samalla niinkin pitkälle, että yhtyeiden ihailtavuutta kohotettiin studiokuvauksia myöten.

Näyttelyn 80-luvun valokuvateoksissa ovat vahvasti läsnä imagot ja asetelmallisuus. Miehet kameran ja lukuisten levynkansien takana olivat Stefan Bremer ja Kari Riipinen. Samalla vuosikymmenellä kansikuvitusta mullisti cd-levyn tuoma koon pieneneminen. Levy-yhtiöiden menetettyä kiinnostuksensa vinyyleihin kansitaiteen näyttävyys kärsi.

1990-luvulla kuvittajat alkoivat suosia manipuloitua valokuvaa maalatun kannen sijasta. Vuosikymmenen suurin muutos oli tietokoneiden tarjoama mahdollisuus aiemmin mahdottomiin kuvamanipulaatioihin ja siten kollaasien luomisen vaivattomuus. Tietokoneista huolimatta perinteinen käsin tekeminen on säilyttänyt asemansa levynkansitaiteen tekniikoissa, piirroksissa, maalauksissa ja sellaisinaan käytetyissä valokuvissa.

Nykyään cd-levyjen kannet suunnitellaan pelkkää kansikuvaa laajemmiksi, usein monisivuisiksi kokonaisuuksiksi. Parhaimmillaan ne edustavat näkemyksellisesti ja tarkasti sitä musiikillista ja sanoituksellista ideaa, joka levylle on tallennettu. Kaiken kaikkiaan suomalaiset levynkannet ovat kehittyneet yksinkertaisista suojapusseista yhä monimuotoisemman informaation välittäjiksi ja visuaalisen kulttuurin tendenssien heijastelijoiksi. Lp-levyjä vähemmän herkät digitaaliset cd-levyt kärsivät nekin naarmuista ja sormenjäljistä ja tarvitsevat siksi suojakotelonsa. Nähtäväksi jää, mitä kansitaiteelle tapahtuu, jos tulevaisuudessa musiikkitallenteiden muodoksi vakiintuvat pikkiriikkiset levykkeet tai internetin irtokappaleet. Tekeekö sittenkin vasta materiaalinen esine, pakkaus, musiikista käsin kosketeltavan ja todellisen?